Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinoita Lyytikkälän mailta

Lyytikkälän tilan synty

Vintiltä löytynyt aarre: vanhoja ori-ilmoituksia.

Vuoden 1690 vaiheilla Reimaksi kutsuttu kylänpahanen sai kokea suuria mullistuksia: mannuille muutti hieno herra, oikea aatelinen ikään. Hän perusti oman rälssitilan, Säviän kartanon (Säviäs säteri) ja haali suurimman osan alueen pienistä maatiloista kruunun alaisiksi. Itsekseen jäi porskuttamaan vain muutama tila: Jussila ja Ylä-Jussila.

Lyytikkälän maatilkulle muutti 1700-luvun puolella muuan torppari Matti Matinpoika vaimoineen. Tällöin paikka kuului vielä Säviän kartanon alaisuuteen ja nimikin oli mikäs muukaan kuin Mattila. Elämänmeno oli ajankuvan mukaisesti niukkaa ja ankaraa, mutta tila säilyi kuitenkin torpparipolvelta toiselle. Yksi Matti Matinpojan jälkeläisistä, Antti Mäkinen, sattui asettumaan tilalle suotuisaan aikaan: vuonna 1918 solmittiin laki, joka oikeutti vuokratilalliset lunastamaan maatilkkunsa itselleen. Mattila oli toiminut torppana jo toista sataa vuotta, mutta nyt Antti päätti ottaa askeleen kohti uusia tuulia. Niinpä vuonna 1920 tila siirtyi virallisesti suvun omistukseen. Perheen hieman vaurastuttua pihaan saatiin uusia, upeita rakennuksia: oli itse asuintalo, navetta lehmineen sekä aitta, joka yhä tänäkin päivänä seisoo Lyytikkälän pihalla. Valitettavasti muut rakennukset tuhoutuivat tulipalossa 40-luvun loppupuolella.

Uuden maatalon isännän mielestä Mattila ei enää alkuukaan sopinut tilan nimeksi. Niinpä hän päätti nimetä sen rakastetun vaimonsa, Lyydia ”Lyyti” Mäkisen mukaan. Vuonna 1950 tilalle saatiin uusi, tiilinen navettarakennus ja peltoja pääsi kyntämään tilan ensimmäinen hevonen: suomenhevosruuna nimeltä Armas. Sukupolvenvaihdoksen myötä hevonen vaihtui kuitenkin traktoriin. Lopulta 1970-luvulla tilan silloinen isäntä, Juhani Mäkinen, koki maatilan pitämisen taloudellisesti liian vaikeaksi ja Lyytikkälä jäi tyhjilleen.

Reilu vuosikymmen myöhemmin enoni Eikka Hellaankoski sattui ostamaan tilan ja kunnosti siitä kodin paitsi perheelleen, myös muutamalle ravihevoselleen. Täällä Lyytikkälässä minäkin sain kokea hevoskärpäsen ensipureman ja lopulta ravitoiminnan loppuessa vuonna 2014 tila siirtyi minun omistukseeni.


Metsän väki

Lyytikkälän tila on asettunut metsän kupeeseen. Ennen muinoin tilan mailla eleli jos jonkinlaista väkeä: oli tonttuja ja haltijoita, joiden välityksellä oltiin yhteydessä metsään ja sen väkeen. Tontut pitivät huolta itse tilasta ja sen rakennuksista. Vielä tänäkin päivänä pihan vanhassa aitassa asustava riihitonttu ahmii jokajouluisen puurokulhonsa – vai liekö asialla sitten jokin eläin...

Aivan metsän vieressä elellessään Lyytikkälän asukkaiden oli pidettävä erityistä huolta siitä, että välit metsän väen kanssa säilyivät hyvinä. Kuusipuiden väliin pujahdettuaan eivät näet ihmisten säännöt enää päteneet, vaan asioista määräsivät hiidet, peikot, maahiset ja muut metsän asukit. Vanha sanonta kertoo, että metsä oli aikoinaan suomalaisten kirkko. Siellä sijaitsivat kaikki pyhät paikat, urhilehdot ja hautuumaat. Mikäli metsän väen onnistui suututtamaan, saattoivat seuraamukset olla mitä karmivimmat. Silloin sai ehkä metsännenän – selittämättömän, rauhattomaksi tekevän sairauden. Samoilija saattoi joutua myös metsänpeittoon: tällöin hän ei enää löytänyt tietä kotiin, vaan katosi metsään muuttuen kiveksi tai kannoksi.

Lyytikkälän lähimetsikössä sijaitsee suuri kivi, jonka lohkeillut pinta muistuttaa ihmiskasvoja. Lärvikiveksi kutsutun järkäleen uskotaankin olevan tilalla asuneen torpparin, Kaarle Markunpojan tytär, joka katosi mystisesti marjanhakureissullaan. Huhutaan, että tyttörukka joutui metsänpeittoon ja jähmettyi kiveksi aivan kotitalonsa nurkille.


Pitsi-Erkki

Erkki on Reiman oma poika, joka on saanut paikallisen kylähullun maineen. Pitsi-lisänimensä mies on saanut pitsikirjaillusta nenäliinastaan, johon taitaa tosin olla niistetty jo muutaman vuosikymmenen räät. Liina on kuitenkin aina poikkeuksetta mukana, sillä se on hänen omien sanojensa mukaan ainoa muisto edesmenneestä Riitta-äidistä. Pitsi-Erkki liikkuu pitkin kyliä aidolla Pappa-Tunturillaan, joka on hänen kallein aarteensa heti äidiltä saamansa nenäliinan jälkeen.

Pitsi-Erkki pitää majaa Lyytikkälän lähistöllä sijaitsevassa talonröttelössä. Hän teki männävuosina tuottoisaa bisnestä kotipolttoisella pontikallaan, mutta viime aikoina sille ei miehen harmiksi ole ollut enää menekkiä, ihmekös tuo... Pontikkakauppojen hieromisen (tai ainakin kovan yrittämisen) yhteydessä Erkillä on tapana kertoa mitä villeimpiä tarinoita nuoruudestaan: hiihtoreissuista Siperiaan, lavatanssien ihanasta Elinasta, parhaan pontikkareseptin oivaltamisesta... 


Hylätyn maatilan hopea-aarre

Säviän kartanon kukoistusaikana - jolloin Lyytikkäläkin oli vain pieni torppa osa suurempaa rälssikokonaisuutta - ainoastaan kaksi maataloa piti pintansa, eivätkä joutuneet niin sanotusti "kruunun alle" eli kartanon omistukseen. Näistä toinen oli Ylä-Jussila.

Ylä-Jussilassa vallitsi vuosikaudet omanlaisensa talonpoikaisidylli: oli piikoja ja renkejä, kanoja, lehmiä, sikoja ja muutama hevonenkin. Maatilaa asuttavalle suvulle kuului myös upea hopea-astiasto, jollaisen omistaminen oli noihin aikoihin tavalliselle talonpoikaiselle mitä suurin aarre! Elettiin 1700-luvun alkupuoliskoa, Isovihan aikaa. Venäläisten miehitystä pelätessään kyläläiset joutuivat pakenemaan kodeistaan ja piilottamaan hopean, kullan ja muut arvoesineet Reiman metsikköön. Ylä-Jussilan silloisista asukeista tai metsään kätketyistä aarteista ei sen koomin kuultu, mutta sukupolvelta toiselle on kuitenkin säilynyt tarinoita maatilan isännästä, joka palaa vuosi toisensa jälkeen kotikonnuilleen etsimään piilottamaansa hopea-astiastoa — tai kenties ahneena miehenä muidenkin kätköjä...

Aikaa kului ja taloon asettui uusi perhe. Malinkaisten suvun elo Ylä-Jussilassa jatkui aina 1900-luvulle asti, kunnes perheen äiti ja Iiro-isännän rakas vaimo kuoli tuntemattomaksi jääneen sairauden uuvuttamana. Murheen murtama ja talousongelmien kanssa painiva Iiro päätti päivänsä hirttäytymällä tuvan porstuassa. Maatalo periytyi lapsille, mutta perintökiistojen vuoksi tila jäi kuitenkin tyhjilleen ja unohtui hiljalleen vuosien saatossa.

Ylä-Jussilan surullisen tarinan voi yhä aistia poiketessaan maastopolulta hylätyn tilan pihaan. Kerrotaan, etteivät aarrejahtiin palaava, alkuperäinen tilan isäntä ja viimeiseksi jäänyt Iiro tule toimeen keskenään, vaan ottavat miehestä mittaa nujakoimalla. Silloin saatavat paikat ryskyä ja porstuaan unohtuneet tavarat lennellä!

©2017 Lyytikkälän tila - suntuubi.com